Ranuanjärven Ruumissaari ja Pirttisaari – väliaikaishautaukset tiettömien taipaleiden takana

Tiina Väre

Kesäisellä reissullani eräs makaaberi paikannimi herätti mielenkiintoni. Ranuanjärven itäosista, toisiinsa yhdistyneiden Lehto- ja Peltosaaren eteläpuolelta löytyy pituudeltaan vajaan sadan metrin mittainen Ruumissaari. Lukemani perusteella olin tietoinen, että tällä tavoin nimettyjä saaria on menneisyydessä hyvinkin saatettu käyttää ruumiiden säilyttämiseen kesäkelien aikana. Lyhyt tiedonetsintä paljastikin, että kyseinen saari on totta tosiaan ollut tällaisessa käytössä ja vieläpä, että samasta järvestä löytyy toinenkin samassa roolissa toiminut, mutta paljon viattomammin nimetty Pirttisaari.

Ruumissaaren ranta on pääosin kivikkoinen. 

 

Uuden ajan alun Ruotsissa, kaukana sen rintamailta, erityisesti nykyisen Itä- ja Pohjois-Suomen alueella seurakunnat olivat kooltaan varsin laajoja. Välimatkat niiden reuna-alueilta emäkirkolle venyivät mittaviksi ja etenkin tiettyinä vuodenaikoina, teiden puuttuessa, taipaleen taittaminen varsinkin taakkaa kantaen saattoi käydä ylivoimaiseksi. Kuitenkin viimeistään 1700-luvulta lähtien luterilainen kirkko vaati kaikkien hautausten keskittämisen seurakuntien kirkkojen siunattuun multaan. Luonnonolojen asettamien reunaehtojen ja kirkollisten vaatimusten ristipaineessa syntyi väliaikaishautaustapa, jonka noudattamisesta on runsain mitoin merkkejä erityisesti juuri laajimpien seurakuntien alueilta. Sen sijaan, että vainajaa olisi aina välittömästä lähdetty kuljettamaan kohti seurakunnan kirkkomaata, saatettiin se siis epäsuotuisimpien kuljetusolojen ajaksi peitellä väliaikaiseen hautaan. Näin ruumis yleensä vältti pahimman mätänemisen ja oli suojassa myös raadonsyöjiltä. Samalla yhteisön elävät jäsenet pääsivät eroon kuolleen ruumiin läsnäolosta väistämättäkin seuraavasta haitasta. Usean ongelman ratkaisuksi syntyneet kesähaudat saattoivat talo- tai kyläkohtaisina olla useitakin kertoja uusiokäytössä.

Monesti väliaikaiseksi sijoituspaikaksi valikoitui saari. Pelkästä sattumasta ei ole kyse. Karjalassa, missä suomalaisen vanhakantaisen kulttuurin piirteiden on uskottu säilyneen pisimpään kaikkein alkuperäisimmässä muodossaan, kylien ja sukujen kalmistot perustettiin perinteisesti saariin. Eläinten loitollapidon lisäksi on uskottu, että vesi erottaa elävien ja kuolleiden valtakunnat toimien suojamuurina takaisin kotiin halajavia vainajia vastaan. Etenkin 1700-luvulta lähtien Itä- ja Pohjois-Suomen luterilaisilla syrjäseuduilla yleiseksi käytännöksi muodostuneen tavan juuret epäilemättä juontavatkin esikristilliselle ajalle. Muunnelmia saarihautausperinteestä ovat muutkin vesistöjen läheisyyteen, kuten niemennokkiin ja jokien rantamille tehdyt väliaikaishaudat.

Väliaikaishautauksiin käytetyt saaret ja muut alueet on usein nimetty niin, että niiden erikoisluonteesta saa vihjeen. Tavallisia nimiä ovat esimerkiksi Ruumissaari, Kuolosaari, Kuolinsaari, Kuolonsaari, Kalmansaari, Kalmosaari, Ristisaari, Hautasaari tai Kirkkosaari. Toki kaikkia näin nimetyt saaret eivät ole saaneet nimeään väliaikaishautaustavan perusteella. Syy esimerkiksi kirkko-etuliiteen valikoitumiseen voi juontua alueen käytöstä muuhun kirkolliseen toimintaan; hauta-etuliite taas vaikkapa alueella sijainneeseen tervahautaan.

Usein väliaikaishaudat olivat niin sanottuja kesähautoja, mutta toisinaan myös rospuuttoaikana kuolleet vietiin odottelemaan rekikelejä. Lisäksi vainajia saatettiin toisinaan säilyttää väliaikaisesti kirkkomaille rakennetuissa luuhuoneissa myös talven ajan, jotta vältyttiin aukaisemasta hautoja routaiseen maahan. Osa hautasaarista voi olla hyvinkin vanhoja. Esimerkiksi eräkaudella saatettiin jättää vaikkapa metsästysreissuilla kuolleet hautoihin erämaahan. Luterilaiselle kirkolle tällaisesta käytännöstä muodostui vähitellen ongelma – eihän vainajaa sopinut jättää mihin vain, vaan ruumis oli saatava kirkkomaan siunattuun multaan.

 

Nopean inventoinnin yhteydessä havaittavissa oli useita eri syvyisiä ja laajuisia kuopanteita, joita on mahdollisesti käytetty väliaikaishautaustarkoituksessa. Saari on kohtuullisen voimakkaan kasvillisuuden peitossa, vaikkakin puiden ja pensaiden kasvutiheydessä on eri puolilla saarta jonkin verran vaihtelua. 

 

Ranualle talonpoikaisasutus hiipi vähitellen. Väestön elinkeinoina olivat maanviljely, sekä karjan- ja poronhoito, joiden tarjoamaa toimeentuloa täydennettiin metsästyksen ja kalastuksen voimin. Tiettömät taipaleet pitivät pitkään huolen siitä, että asutus pysyi perifeerisenä, pienilukuisena ja harvana. Näin jatkui aina 1800-luvun lopulle saakka, jolloin puunjalostusteollisuuden tarpeet viimein toivat seudulle eloa.

Oma seurakunta Ranualle perustettiin pitkällisten neuvotteluiden tuloksena vasta vuonna 1899 ja kirkko nousi Ranuanjärven rantamille vuonna 1914; kunnallishallinnollinen järjestäytyminen raahasi hieman perässä, mutta vuonna 1917, vain joitain kuukausia ennen Suomen valtion itsenäiseksi julistautumista, Ranuan kuntakin lopulta itsenäistyi. Seudulle oli jo aiemmin – joskin vasta 1870-luvulta alkaen, perustettu kolmekin kylähautausmaata, ja 1900-luvun alussa Ranuan kyläkeskuskin sai oma hautausmaansa. Viimeistään tämä kehitys ja toisaalta parantuneet tieyhteydet, vähensivät väliaikaishautausten tarpeen olemattomiin.

 

Lyhyin matka Ruumissaareen tulee eteläkaakossa sijaitsevan Niittyniemen kärjestä. Pohjoispuolella sijaitsevat vedenpinnan laskemisen tähden yhdistyneet Lehto- ja Peltosaaret. Saaren lounaispuolelta on näkymä Ranuan leirintäalueelle. 

 

Nykyisen Ranuan alue jakautui ennen oman seurakunnan perustamista kolmen seurakunnan kesken. Ranuanjärven lähistö kuului vuonna 1639 perustettuun, varsin kookkaaseen Pudasjärven seurakuntaan. Tämä merkitsi sitä, että ranualaisten emäkirkkona toimi kylältä nykyisiäkin teitä lähes 70 kilometrin etäisyydellä sijaitseva Pudasjärven Riekinkankaan kirkko. Kirkollisina pyhinä, kuten jouluna, marianpäivänä, pääsiäisenä, juhannuksena, kirkastussunnuntaina, perttulina ja mikkelinä kirkkokansaa kokoontui Pudasjärvellekin runsain määrin, mutta tavallisesti kirkkoon matkattiin pisimpien taivalten takaa kuitenkin kustakin talosta vain kerran vuodessa. Tie Pudasjärvelle valmistui vasta 1900-luvun alkuvuosina. Kesäinen ja talvinen kirkkoreitti poikkesivat toisistaan; rekikelit helpottivat matkustamista kovasti.

Kesäisin pitkää kirkkomatkaa tavattiin taittaa vesitse veneillä, mikä ei sekään koskipaikoilla tai ylipäätään muutenkaan sujunut ilman vaivannäköä – etenkään vastavirtaan sauvottaessa. Matkaa taittaessa täytyi käyttää hyväkseen useita eri vesistöjä ja lisäksi osa matkasta oli mentävä muin, vielä tätäkin vaivalloisemmin keinoin, kuten jalan. Eri alueilta lähtevät kirkkoreitit poikkesivat toisistaan jonkin verran. Kuitenkin nopeasti ynnättynä, kun suurin osa taipaleista on arvioitu ainoastaan linnuntienä, kesäistä kirkkomatkaa Ranuan kylältä saattoi kertyä yhteensä 80 kilometriäkin. Matkasta jalan oli jaksettava ainakin 30, ellei lähemmäs 40 kilometriä, tai enemmänkin. Kun vielä ottaa huomioon, että vaivalloisesti kuljettavat kinttupolut, sekä samoin jokien uomat kiemurtelivat melkoisestikin, saattoi matkaan tulla hyvä määrä lisää. Kirkkomatkaa ei siis varmasti huvin vuoksi taitettu edes ilman mukana kulkevaa kalmoa.

Kesän ja kelirikon ajaksi ruumiiden hautaaminen väliaikaisesti oli siis Ranuallakin välttämätöntä. Ranuan historia -teoksessa (Pentikäinen, S 1990, 504–505) listataan 1800-luvun lopulta koko nykyisen kunnan alueelta jopa 14 väliaikaista hautapaikkaa yhdeksässä eri kyläkunnassa. Kuten tavallista, Ranuankin väliaikaishaudat ovat löytyneet veden ääreltä – saarista ja niemiltä. Osaa paikoista on käytetty ainoastaan kertaluontoisesti, kun taas toisiin on suoritettu toistuvia hautauksia. Lisäksi eri hautapaikat saattavat edustaa eri ajanjaksoja. Toiset hauta-alueista periytyvät ehkä saamelaisasutuskaudelle saakka pitäen todennäköisesti sisällään pysyviäkin hautauksia. Toiset taas ovat selkeästi olleet kesäkäytössä myöhempinä aikoina, kun ruumiit jo velvoitettiin vietäväksi kirkolle siunattavaksi ja lopulliseen hautaan.

Talven tullessa ja rekikelien koittaessa Ranualla, kesällä kuolleen ruumis nostettiin haudastaan ja kuljetettiin reessä kirkkomaan multiin Pudasjärvelle. Tavallisesti vainajan viimeinen kirkkomatka tehtiin marras- tai joulukuun aikana. Matkan tekoa voitiin talvisin helpottaa hevos- tai ehkä porovoiminkin, ja jäätynyt reitti oli muutoinkin monesti vaivattomampi.

 

Pirttisaarta en vielä rantautunut tutkimaan. Samoin Karsikkosuolle harhailu jääköön ensikesään. 

 

Enemmänkin kuin 14 väliaikaista hautapaikkaa on alueella ollut. Yllämainitussa teoksessa listatuista esimerkiksi puuttuu tyystin ainakin Ranuanjärven Ruumissaari. Pirttisaari, jonka tiedetään olleen käytössä vielä varsin myöhään – jopa 1800-luvun lopullakin – sen sijaan mainitaan. Molemmat saaret kuitenkin löytyvät kesähautapaikoiksi merkittyinä Rovaniemen ja Itä-Lapin kiinteiden muinaisjäännösten vuoden 2016 luettelosta.

Lyhyt rantautuminen Ruumissaarelle paljasti, että maastosta on edelleen erotettavissa useita kuoppia ja syvänteitä. Oletettavasti saareen ei ole jäänyt vainajia, vaan kaikki siellä säilytetyt ovat lopulta saaneet viimeisen lepopaikkansa kirkkomaan siunatusta mullasta. Pirttisaaren tarkastus saa sen sijaan odottaa vähintään ensikesään.

Lopuksi vielä pari havaintoa: Ensinnäkin, eräs pohdintaa vaativa nimiryhmä ovat Raatosaaret. Eteläisemmässä Suomessa näin nimettyjä paikkoja on tavallisesti käytetty lähinnä eläinten raatojen hävittämiseen. Myöskään oman intuition mukaan ainakaan omaisen tai edes tutun kuolleen ihmisen kutsuminen raadoksi ei tuntuisi sopivalta. Raatosaaret ovat tiettävästi kuitenkin voineet toimia ainakin vihollisten, itsemurhaajien, mestattujen tai jopa hurjiin kulkutauteihin, kuten ruttoon tai koleraan kuolleiden pelottavina pidettyinä viimeisinä leposijoina. Lisäksi pohjoisessa Raatosaaria tiedetään käytetyn myös väliaikaishautaperinteen mukaisina hautapaikkoina. Toljanjärvessä onkin Raatosaareksi nimetty väliaikainen hautapaikka ja Ranuanjärvenkin koillisrannalla näyttäisi olevan Raatosaari. Jälkimmäisen mahdollisesta hautakäytöstä en kuitenkaan ole löytänyt tietoja. Kooltaan saari on ainoastaan noin 30 m pitkä ja muutoinkin vaatimaton.

Toinen mielenkiintoinen havainto Ranuan alueen karttoja tutkiessani olivat Karsikko-alkuiset paikannimikeskittymät, joita erään Ranuajärveltä Pudasjärvelle johtavan kirkkoreitin varrelta löytyy kaksikin kappaletta. Karsikko-oja sekä -suo, jolla Ranuan kaatopaikka sijaitsee, asettuvat pian itsensä kylän eteläpuolella; toinen Karsikkosuo, -aho ja -kangas taas Asmuntin eteläpuolelle. Nimenä tuo Karsikko kiinnostaa siksi, että varsinkin Suomen itäisillä luterilaisilla alueilla, joilla samoin kuin pohjoisessa, väliaikaishautauksia  jouduttiin harjoittamaan runsaasti, on vanhastaan ollut käytössä tapa karsia petäjän alaoksat ja muutoinkin merkitä puu vainajan kirkkoreitin varrelta. Kuolleiden karsikkoja ei kuitenkaan tunneta esimerkiksi Ranuan tai Pudasjärvenkään alueelta, vaan tapa yhdistetään nimenomaan itäisempiin seutuihin. Sen sijaan karsikoita on Pohjois-Suomen muilla alueilla saatettu tehdä toisenlaisista syistä, kuten esimerkiksi morsiamen, juhlan tai suuren saaliin, mutta myös vaikkapa ensimmäisen matkan, tai eräreissun kunniaksi.

Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, millaisia tarinoita Ranuan Karsikkojen taustalta löytyy! Kerrothan, mikäli paikallistuntemusta löytyy.

Lähteitä ja runsaasti lisää luettavaa:

Hiltunen, Mauno. 1990. Ranua saamelaiskaudelta 1900-luvun alkuun. Mauno Hiltunen (toim.), Ranuan historia: 53–127. Ranuan kunta ja seurakunta. Pohjolan Sanomat Oy, Kemi.

Jokipii, Mauno. 2001. Suomen hautasaaret. Erkki Laitinen (toim.), Ruumis- ja Kalmasaaret. Etäällä kirkkomaasta: 19 –44. Hankasalmen Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja 3. Havusalmen kirjapaino. Hankasalmi / Kirkkonummi.

Koivunen, Pentti. 1991. Kesähaudoista ja vihkimättömistä ruumiskalmistoista. Faravid 14: 45–53.

Mönkkönen, Mauri. 2001. Itäsuomalainen välihautausperinne. Analyysi lähteistä ja niiden käytöstä. Erkki Laitinen (toim.), Ruumis- ja Kalmasaaret. Etäällä kirkkomaasta: 45–63. Hankasalmen Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja 3. Havusalmen kirjapaino. Hankasalmi / Kirkkonummi.

Onnela, Samuli. 1990. Ranuan itsenäistyminen. Mauno Hiltunen (toim.), Ranuan historia: 131–152. Ranuan kunta ja seurakunta. Pohjolan Sanomat Oy, Kemi.

Pentikäinen, Juha. 1990. Suomalaisen lähtö. Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. Suomen kirjallisuuden seuran toimituksia 530. Helsinki.

Pentikäinen, Samuli. 1990. Seurakunta syntyy erämaahan. Mauno Hiltunen (toim.), Ranuan historia: 469–717. Ranuan kunta ja seurakunta. Pohjolan Sanomat Oy, Kemi.

Rovaniemen ja Itä-Lapin kiinteät muinaisjäännökset. 2016. Ranua.

Ruohonen, Juha. 2011. Ruumis-, Kalma- ja Kuoliosaaret. Nimiä, tarinoita ja kaivaushavaintoja. Kalmistopiiri, 14. tammikuuta, 2011.

Väliaikaishautauksista nyt myös videolla.
Advertisements

One thought on “Ranuanjärven Ruumissaari ja Pirttisaari – väliaikaishautaukset tiettömien taipaleiden takana

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s