TUTKIJAN PÄIVÄ Hailuoto Teatterifestivaali 27.-29.7.2018

Tiina Väre

Tämä postaus avaa uuden juttusarjan, jota kirjoitamme yhdessä. Sen tehtävänä on esitellä projektimme tutkijoiden arkeen kuuluvia, mutta kuitenkin enimmäkseen hieman erikoisempia tapahtumia ja työpäiviä.

Sarjan ensimmäinen juttu kertoo hikisen kuumasta heinäkuisesta työpäivästä Hailuoto Teatterifestivaaleilla. Nämä kotimaisen kulttuuriväen kohtuullisen hyvin tuntemat, mutta kooltaan maltilliset, kolmipäiväiset festivaalit järjestettiin Perämeren suurimmalla saarella jo kahdennentoista kerran. Festivaalien ohjelmaan on erilaisen teatteriesitysten lisäksi niiden alusta alkaen kuulunut lauantainen seminaari. Sen vetäjänä on perinteisesti – kuten tänäkin vuonna – toiminut kirjailija ja teatterimies Juha Hurme, joka teoksellaan Niemi voitti vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

 

Kaunis Hailuoto on Teatterifestivaalin kotipaikka. 

Työpäiväni alkoi varhaisella herätyksellä teltasta. Olimme saapuneet saareen alun perin jo torstaina, vaikka jouduimme vielä perjantaina tekemään lyhyen käännöksen mantereen puolella. Kuten tavallista, käytännössä koko päivä ennen omaa esitystä kului huolehtiessa esimerkiksi siitä, muistanko nyt aivan varmasti, mistä olikaan tarkoitus puhua. Tai mitä jos yhtäkkiä jäädyn? Valmistaudun siis lukemalla hädissäni muistiinpanojani, selaan uudelleen internetistä käyttämiäni lähteitä, tarkistan faktoja ja yhä uudelleen tarkistan faktoja. Panikoin. Yritän muistaa, miksi olen taas lupautunut puhumaan. Enhän minä osaa ja onko minulla mitään asiaakaan. Muuntelen, pyyhin ja teen lisäyksiä tukisanalistaani. Englanninkieliset, tai erityisen lyhyet suomenkieliset esitykset luen yleensä suoraa paperista. Näin pidän huolen siitä, etten ylitä asetettua aikarajaa ja saan varmasti kaiken olennaisen sanottua. Kun aikaa on enemmän, on helpompaa improvisoida. Tavoitteena tietysti on, että joku päivä olen niin tottunut puhuja, että osaan esiintyä kielestä tai aikarajoista huolimatta, vieläpä ilman muistiinpanoja. Siihen on kuitenkin vielä matkaa.

 

Seminaaripäivään valmistautuminen alkoi jo teltassa. Runsaan aamiaisen turvin oli hyvä valmistautua tulevaan koitokseen.

Vuoden 2018 seminaaripuhujiksi oli itseni lisäksi kutsuttu Äänisen puukirkkojen saaren, Kizhin museon edustusta. He eivät lopulta kuitenkaan päässeet ollenkaan matkaan ja viimehetken tuuraajaksi oli lupautunut petroskoilainen muusikko Santtu Karhu. Myös hänen seminaarimatkansa katkesi jo Suomen ja Venäjän rajalla vanhentuneesta viisumista johtuen. Niinpä Juha Hurme laajensi Minna Canthia käsittelevää alustustaan ja sain itsekin lisäaikaa Rungius-tutkimuksistani puhumiselle. Tämä oli varsin mukava juttu, vaikka oikeastaan olinkin valmistellut esitykseni kaksikymmenminuuttiseksi. Toisin kuin joskus lukioaikoina, lisäajan saaminen esitykseen on nykyisin lähinnä helpottavaa. Suurin ongelma ei nimittäin enää ole se, etteikö olisi sanottavaa. Sitä nimittäin yleensä olisi paljon enemmän kuin annetun ajan tai sanamäärän puitteissa ehtii kertomaan. On siis ollut opeteltava tiivistämään.

 

Seminaari alkoi lauantaina otteella näytelmästä “Työmiehen vaimo”. Tulkinnasta vastasivat Juha Hurme ja Tomi Alatalo.

Seminaari alkoi Hurmeen ja näyttelijä Tomi Alatalon mainiolla otteella Canthin näytelmästä Työmiehen vaimo. Oma vuoroni oli viimeiseksi, mutta ihmeekseni en enää juurikaan jännittänyt. Arvelen, että seminaarin alun lyhyt näytelmäpätkä oli laukaissut jännitykseni ja olin ennemminkin innoissani. Siispä minulle varattu aikakin kului jälleen yllättävänkin nopeasti. Seminaarin päätyttyä oli aika viimein rentoutua. Tunne on oikeastaan melkein aina mahtava. Olin jälleen kerran hypännyt pois mukavuusalueeltani. Olinpa minä rohkea. Näin ajattelen ainakin hetken aikaa.

Päivän virallinen osuus oli siis osaltani ohi ja pääsimme jälleen keskittymään myös varsinaiseen festaritarjontaan; perjantai-iltana olimme jo ehtineet aloittaa katsomalla Pöllänniemessä ensi-iltansa saaneen Jaakobin painin. Lauantaina käymme katsomassa kolme näytelmää. Ensimmäinen tuo kyyneleet silmiin. Se on Mustarastas – eli kadonnut veli, Eeva Soivion koskettava kertomus 17-vuotiaasta veljestään, johon yhteys katkesi vuoden 1989 elokuussa, kun hän ei koskaan palannut Ruotsin risteilyltä, jolle ystävineen lähti. Hänestä ei ole mitään kuultu pian 28 vuoteen. Kaksi muuta näytelmää olivat J. L. Suomelan takapihalle rakennetussa ympäristössä esitetyt Kaiken vanhan kohtalo ja Sokrateen testamentti.

 

Pääsimme seuraamaan teatteria. Lisäksi vierailin Hailuodon hautausmaalla. Vuonna 1968 palaneen vanhan kirkon perustuksilla on nykyisin eräänlainen ulkoilmapyhäkkö.

Ilta päättyi Hailuodon tunnelmallisella Nuorisoseurantalolla järjestettyihin iltamiin, joiden teemana oli naamio. Tilaisuus tarjosi mahdollisuuden päästä seuraamaan erilaisia lyhyitä esityksiä open stage -periaatteella. Iltamien päätteeksi oli ohjelmassa ajomatka takaisin Pöllään, missä odotti lisää hyvää seuraa, lämmin sauna, lempeä merivesi ja iltanuotio. Nukkumaankin oli mentävä kohtuullisen ajoissa, sillä heti seuraavana päivänä joutuisin lähtemään seuraavalle työmatkalle. Tällä kertaa Helsinkiin. Tästä reissusta lupaan kertoilla tarkemmin toisen postauksen yhteydessä.

 

Naamio-teemaiset iltamat järjestettiin ilta-auringossa kylpevällä Nuorisoseurantalolla. Myös lapset osallistuivat festarijärjestelyihin huolehtimalla tarjoiluista. Ilta päättyi leirinuotiolle, saunaan ja lopulta uniin teltassa. Lavalla parhaillaan “Sisäavaruusmiehet” perinteisempää teatteri-ilmaisua ( 🙂 ) edustavalla lyhyellä näytelmällään. 
Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s