Haudoilla Napolissa

Tiina Väre

Kuten usein matkoillani, talvilomaillessamme Napolinlahden pohjoisosissa sijaitsevalla Ischian saarella, vierailimme myös hautausmaalla. Yksi Ischian käytössä olevista, moderneista hautausmaista sijaitsi vieläpä kohtuullisen kävelymatkan päässä pääasiallisesta majapaikastamme.

Cimitero Comunale di Ischia. Hautausmaa oli päivittäin auki vain 6 tuntia.

Hautausmaat kertovat paljon meistä elävistä. Ne tuovat ilmi käsityksiämme kuolemasta: elämän loppumisesta. Näin ne tulevat samalla paljastaneeksi oikeastaan myös sen, mitä ajattelemme itsestään elämästä. Tapa, jolla esimerkiksi ischialaisen hautausmaan vainajia on muistettu poikkeaa melkoisesti omastamme. Näillä haudoilla on runsaasti merkkejä varsin aktiivisesta vierailukulttuurista. Lisäksi melkein jokaisesta vainajasta on muistona kuva muistomerkissä. Yksinkertaisen, usein melko persoonattomankin kiven, nimen ja kahden kokonaisen elämäntarinan lyhennelmänä toimivan päivämäärän sijaan vierailija kohtaa haudalla ihmiskasvot. Varsinkin muukalaisena tämä tuntui kummallisen intiimiltä. Juuri kasvojen kautta välitämme tarinan eletystä elämästä. Tämä sekä tapa, jolla elävät aktiivisesti muistavat edesmenneitään, saa kuoleman piirtämän rajan, joka omista kulttuurillisista lähtökohdistani vaikuttaa kovin tarkkarajaiselta ja terävältä, muuttumaan ikään kuin hieman häilyvämmäksi.

Suosikkikaupungistani Napolista löytyy varsin runsas kattaus kohteita hautakulttuurista kiinnostuneille. Tässä postauksessa esittelen lyhyesti muutamia niistä kuvallisen todistusaineiston kera.

Castello Aragonese

Väsymätön napolinmatkaajanne, Castello Aragonese ja Alfonso V D’Aragona Napolin Piazza Plebiscitolla.

Ischian itäpäätyyn kivisen, 220 metriä pitkän sillan (Ponte Aragonese) välityksellä yhdistyy pikkuruinen mutta jylhä saari. Sitä luonnehtii pääosin keskiajalle ajoittuva linnoitus, Castello Aragonese. Saaren rakennuskannassa on runsaasti ajallista kerroksellisuutta ja nykyisestä kokonaisuudesta ovat vastuussa monet valloittajat. Luonnolliset puolustusominaisuudet houkuttivat saarelle jo antiikin ajalla  (Hieron I , 474 eKr.) ja sitä miehittivät vuoroin parthenopealaiset (antiikin napolilaiset) ja roomalaiset, sekä myöhemmin visigootit, vandaalit, ostrogootit, normannit, ja arabitkin joitain historiallisia kansanjoukkoja mainitakseni. 

Nimensä linnoitus on lainannut espanjalaisen Aragonian kuningassuvulta. Napolinkin kuninkaana toiminut Alfonso V rakennutti linnoituksen uudelleen vuonna 1441 ja oli vastuussa myös sillan rakennuttamisesta saarten välille.

Google mapsista nappaamani kuvakaappaukset antavat viitettä saaren mittakaavasta. Ischia on itä-länsi -suunnassa noin 10 kilometriä. Museon esitteessä on kuvattuna linnoituksen pohjakaava.

Saari on omaksunut pakopaikankin roolin vaivatta. Esimerkiksi vuonna 1301, Ischian korkeimman vuoren, Epomeon, purkautuessa, saaren asukkaat hakivat turvaa linnoituksesta. Ruuhkahuippu väentiheydessä koettiin mahdollisesti 1700-luvun alkupuolella, kun 1892 perhettä – kyllä, perhettä – asutti sitä yhdessä muutaman luostariyhteisön kanssa. Tuolloin pienellä linnoitussaarella oli kaikkiaan jopa 13 kirkkoa (!). Syy saaren tuolloiseen suosioon asuinalueena olivat merirosvojen toimet lähivesistöillä. Vuonna 1823 linnoitus, joka noin 15 vuotta aiemmin oli englantilaisten ja sitä tuolloin miehittäneiden ranskalaisten yhteenotoissa tuhoutunut lähes täysin, oli koti enää noin 30 hengelle. Heidätkin Napolin tuolloinen kuningas hääti muuttaakseen linnoituksen vankilaksi. Vuonna 1912 se myytiin yksityisomistukseen ja nykyisin sen yhteydessä toimii museo, ravintola, hotelli ja restaurointiakatemiakin.

Kuinka linnoituksen historia sitten lainkaan liittyy hautaamiseen? Vuosina 1575–1810 linnoitus oli koti myös klarissalaisluostarille, jota asutti noin 40 nunnaa. Heistä lähes jokainen oli aatelisen perheensä vanhin lapsi. Naisina heidän kohtalonaan oli elämä luostarissa, jotta perheen perintö jäisi vanhimman pojan haltuun. Menneisyydessä elämä oli harvoin huviretki; uskonharjoitus ei sitä ollut varsinkaan. Nunnien hautajaismenotkin olivat varsin erikoiset – eivätkä ainoastaan vähän karmivat.

Luostarin yhteyteen rakennetussa luolamaisessa kellareissa eli putridariumeissa (Cimitero delle monache) seiniä reunustavat kivisten tuolien sarjat. Kuolemantapauksen sattuessa ruumis asetettiin yhteen niistä istuma-asentossa hitaan mätänemisen, tai toisinaan ehkä muumioitumisenkin ajaksi. Samalla ruumiinnesteet valuivat kätevästi tuolien alle sijoitettuihin keräysastioihin. Enimmäkseen. Käsinojissa on nimittäin edelleen näkyvillä tahroja, jotka tulkitsen “käytössä kulumiseksi”. Kun prosessi oli tullut päätökseensä, jäännökset kerättiin ja vietiin ossuaariin.

Tapa tuntuu inhottavalta ja käsittämättömältäkin. Kuitenkin varhaismodenilla ajalla, nykyisen Etelä-Italian alueella se oli varsin yleisesti harjoitettu, minkä myös seuraava kohde osoittaa.

Jos edellä esitelty tapa käsitellä kuolleita uskonsisaria ei vielä järkytä, lisättäköön, että nunnien oli tapana rukoilla kuolleiden luona päivittäin.

San Gaudioson katakombit ja Santa Maria della Sanitàn basilika

Pyhän Gaudioson katakombi ja sen yhteydessä oleva varhaiskristillinen kirkko sekä niiden yläpuolelle ja ympärille 1600-luvun alussa rakennettu Santa Maria della Sanitán basillika sijaitsevat Rione Sanitàn alueella, jota käytettiin nekropolina jo antiikin aikana. Katakombi toimi varhaiskristittyjen hauta- ja kokoontumispaikkana, mutta keskiajan kuluessa se, samoin kuin alkuperäinen kirkko unohtuivat jäätyään ensin useiden Capodimonten kukkulalta alkunsa saaneiden mutavyöryjen peittelemiksi.

Alueen uudelleenasuttaminen alkoi vasta 1500-luvulla. Tuolloin myös dominikaanien hallinnoimiksi päätyneet katakombit otettiin jälleen hautakäyttöön ja muunneltiin vastaamaan ajan vaatimuksia.

Uudistuksiin kuului esimerkiksi Castello Aragonesen luostaristakin tuttujen muumioimiskammioden (putridaria) rakentaminen kiveen kaiverrettuine, laastista muovattuine tuolimaisine syvennyksineen. Näihin istuimiin vainajat asetettiin sikiöasennossa niin, että pää lepäsi takaseinään tehdyssä kolossa. Prosessi jatkui noin vuoden verran, kunnes ruumiinnesteet ja mädäntyneet sisäelimet olivat valuneet keräämisastiaan ja vainaja kuivunut muumioksi tai maatunut luurangoksi. Ruumiita myös huuhdeltiin ja puristeltiin prosessin vauhdittamiseksi. Käsittelyn päätyttyä jäänteet asetettiin katakombin käytäville laastista rakennettuihin hautalokeroihin – joskus ilmeisesti jopa puettuina.

Vainajista huolehti erillinen, halveksittu ja alaluokkainen ammattikunta. Sen sijaan tavallisesti ainoastaan eliitin tai luostarien jäsenet kelpuutettiin käsiteltäviksi putridariumeissa. Se oli suuri kunnia, mutta sen uskottiin myös vähentävän aikaa, jonka sielu joutuisi viettämään kiirastulessa.

Säilyneitä vainajia katakombeissa ei enää ole – joidenkin yksilöiden takaraivoja lukuunottamatta. Dominikaaneille pää oli kehon tärkein osa ja ajatusten tyyssija. Niinpä se joskus irrotettiin muusta ruumiista ja toisinaan käytettiin jopa osana katakombien käytävien ”muotokuvataidetta”. Vaikka kasvot ovat ympäristön kosteudessa hiljalleen maatuneet, kallojen seinään muuratut takaosat ovat säilyneet nykypäivään. Alkujaan ne ovat muodostaneet kohokuvan, jonka jatkoksi maalattiin vartalo. Maalauksessa esiintyminen oli erityinen kunnia, joka suotiin vain korkeimman eliitin edustajille. Ne kuvaavat vainajan ammattia tai asemaa, mutta niiden yhteyteen on kirjattu myös elämään ja kuolemaan liittyviä mietteitä.

Ei ole tiedossa, asetettiinko maalauksissa käytetyt irtopäät esille heti kuoleman vai vasta putridariumissa tapahtuneen käsittelyn jälkeen. Ehkä vainajan muistoksi tehdyn maalauksien kasvot eivät enää juurikaan muistuttaneet omistajiaan sellaisena, millaisia he olivat eläessään olleet.
Vaikka katakombit eivät enää varhaismodernilla ajalla olleet varhaiskristillisten aikojen tavalla seurakunnan kokoontumispaikkoja tai yhtä avoimessa yhteydessä kirkkoon, niissä vierailtiin. Kyseessä onkin selkeästi tapa, jonka avulla vainaja haluttiin muistaa mahdollisimman elävänä. Uskalias voisi väittää, että se muistuttaa hieman modernia tapaa kuvata edesmennyt hautamuistomerkin valokuvissa. Ehkä katakombien muistomaalaukset edustavat saman tradition muodostaman jatkumon alkupäätä, aikaa ennen valokuvataidetta?

Suosittelen ottamaan matkailuagendalle Napolin katakombit. Hinta ei huimannut päätä ja opas oli varsin asiantunteva. Ja mikä parasta, meidän on tämän hankinnan takia myös palattava pian. Vuoden voimassa oleva lippu oikeuttaa nimittäin vierailemaan myös toisessa, San Gennaron katakombissa. Vaikka matkaseura ei ollut yhtä innostunut kirkoista ja hautausmaista kuin allekirjoittanut, huomasi hänkin sentään Napolin tarjoamat erinomaiset shoppailumahdollisuudet!

Cimitero delle Fontanelle

Lopuksi vielä aikamatka vuodentakaiseen reissuuni. Tuolloin käväisin eräässä kaupungin jännittävimmistä paikoista. Fontanellen hautausmaa sijaitsee Napolin Materdein kaupunginosassa. Oikeastaan se on laaja, puolivahingossa syntynyt, tuffoon koverrettu ossuaari, joka sisältää arviolta noin 40 000 anonyymin – kahta lukuunottamatta – vainajan jäännökset. Tuhansia lisää uskotaan löytyvän luolan maalattian alta.

Ainakin 1500-luvulta lähtien luolaa on käytetty erilaisten katastofien, kuten epidemioiden, maanjäristysten, Vesuviuksen purkausten, nälänhätien tai levottomuuksien aikaisena hätähautausmaana. Esimerkiksi vuoden 1656 ruttoepidemian aikana. Luola lisäksi palveli 1600-luvun lopulta aluksi epävirallisena ja lopulta 1800-luvun alusta saakka virallisenakin hautausmaana kaupungin köyhimmille. Sitä käytettiin myös, kun hautauksille varattu tila kaupungin kirkoissa alkoi viimeistään 1500-luvulla olla kortilla. Napolilaiset olivat haluttomia lopettamaan kirkkoihin hautaamisen. Jotta tuoreille eliitin vainajille edelleen olisi tilaa, alkoivat haudankaivajat salaa öisin siivota vanhimpia ruumiita pois ja kuljettaa niitä kaupungin ulkopuoliseen luolaan.

Suomalaiskirkoissa vastaavan tilanpuuteongelman kanssa painittiin 1700-luvulla. Myös meidän kirkoissamme oli tavallista, että vanhat haudat raivattiin uudempien tieltä. Usein vieläpä melkoisen huolimattomalla tavalla. Vaikka tavoitteena oli odottaa, kunnes vainaja oli maatunut luurangoksi, etenkään pohjoisen muumioitumista suosineissa olosuhteissa näin ei aina maltettu toimia.

Vuoden 1837 koleraepidemia ja määräys tyhjentää kaupungin seurakuntien ja luostareiden hautausmaat Fontanellen luolaan toi päätepisteen sen käytölle hautapaikkana. Luola hylättiin muutamien vuosikymmenten ajaksi, kunnes 1800-luvun lopulla eräs munkki ryhtyi järjestämään sen vainajat. Pian jäänteiden ympärille syntyi kultti, jonka seuraajat halusivat osoittaa kunnioitusta kaikille niille nimettömille, köyhille vainajille, jotka eivät sitä koskaan eläessään saaneet. Kultti, johon kuului esimerkiksi oman kallon “adoptointi”, hoivaaminen ja nimeäminen (unessa tiedoksi saadulla nimellä) pysyi voimissaan aina 1900-luvun puoliväliin saakka. Se kuitenkin kiellettiin 60-luvulla ja Fontanelle suljettiin, vaikka nykyisin se on restauroituna jälleen avoin yleisölle.


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s