Arkkusyntymä aatelissuvun hautakappelissa

Oulun yliopiston arkeologian oppiaineen tutkijoilla on yli vuosikymmenen kokemus Pohjois-Suomen varhaismoderneissa kirkkohaudoissa lepäävien muumioiden tutkimuksesta. Viime syksynä tapahtunut murto 1700-lopulla rakennetussa yksityisessä hautakappelissa siivitti tutkijat jälleen matkaan. Varovaisen innostunut odotus palkittiin perillä, kun kävi ilmi, että hautakammion kahdeksasta vainajasta useimmat olivat pitkälle muumioituneita. Yhdestä haudoista löytyi lisäksi yllätys, joka hiljensi hetkeksi kiireiset mielet.

Tiina Väre

Koronavuosi rajoitti yliopiston ja tutkijoiden toimintaa monin tavoin. Se vaati työskentelymenetelmiimme muokkauksia, joista osa haalenee erityisajan muistoiksi mutta joista toiset ehkä yllättäenkin ovat merkinneet kaivattuja uudistuksia. Konferenssimatkat ja tutkijavierailut on edelleen pääasiassa korvattu etäyhteyksin, kampukset ja tutkimustilat ovat monin paikoin toimineet minimikapasiteetilla, eikä pieniä tutkija-arkeen kuuluneita kahvihetkiä, joiden yhteydessä tietoja ajankohtaisista tutkimusaiheista perinteisesti jaettiin, ole ollut helppoa järjestää turvallisesti. Meidän onnistui kuitenkin viime syksynä – ennen pelätyn toisen aallon rantautumista ja yhteiskuntamme sulkeutumista toistamiseen – suorittaa tarkistuskäynti erään eteläsuomalaisen kartanon yksityiseen hautakappeliin, sinne kohdistuneen murron jälkeen.

Kyseisen kappelin kryptaan on 1700- ja 1800-lukujen taitteessa haudattu useita kartanon taannoin omistaneen ja kappelin rakennuttaneen aatelissuvun jäseniä. Pelkona oli, että tilaan tunkeutuneet murtovarkaat olisivat tuhonneet edelleen yksityisomistuksessa olevan kappelin kulttuurihistoriallisesti, vaikkakaan ei taloudellisesti arvokasta ja jo ennestään valitettavan huonokuntoiseksi rapautunutta irtaimistoa. Muutoin kovin tyhjässä tilassa siihen lukeutuvat arkut ja vainajien hautajaistekstiilit. Erityistä huolta aiheutui kuitenkin siitä, että tunkeutujat olisivat laittomilla toimillaan vahingoittaneet kappelissa ikiuntaan lepääviä vainajia, joista useimmat ovat osittain muumioituneita.

Nykyisellään kappeli on muinaismuistolain suojeluksessa ja sinne tunkeutuminen on useiden lainkohtien nojalla rangaistava teko. Korut ja muut arvomateriaalit ovat vuosisatojen saatossa toisiaan seuranneiden, enemmän tai vähemmän asiattomien vierailujen saatossa luonnollisesti kammiosta kadonneet, mikäli niitä on koskaan sinne laskettukaan. Valitettavasti tästä tuskin saamme koskaan tarkempaa varmuutta, mutta toimikoon tilanne esimerkkinä siitä, miksi löytöjen kontekstin oikeaoppinen dokumentointi on aina muinaisuuden tutkijalle arvokasta. Kuva: Tiina Väre

Tutkimusten edetessä huomio kiinnittyi erään pitkälle muumioituneen naisvainajan lantionseutuun, kun kävi ilmeiseksi, että hän oli kuollessaan vienyt mukanaan syntymättömän lapsensa. Sikiön kallon lakiosa nimittäin pilkisti muutamia senttejä hänen äitinsä synnytyskanavasta. Lisäksi tämän vatsaontelossa olleen sekoittuneen aineksen päällyskerroksista kerättiin tutkimuksiin muutamia selkeästi näkyvillä olevia irtonaisia luuston ja pehmytkudosten osia. Sikiön luustomittojen perusteella oli selvää, ettei kyseessä ollut täysiaikainen vauva, vaan kehitys oli äidin kuoleman takia seisahtunut viimeisen raskauskolmanneksen alkupuolelle.

Ulna. Kuva: Tiina Väre

Äidin (ja sikiön) kuolema synnytyskomplikaatioiden seurauksena ei sikiön varhaisen kehitysasteen ja siitä johtuneen pienen koon takia vaikuttanut todennäköiseltä. Arkeologisten tutkimusten yhteydessä sikiön jäänteiden löytyminen synnytyskanavasta voi houkutella tekemään tulkinnan synnytyskomplikaatiosta eli dystokiasta. Tilan johdosta synnytys ei etene, eikä lapsi kykene lävistämään synnytyskanavaa normaalilla tavalla. Etenkin menneisyydessä, mutta myös useissa kehittyvissä yhteisöissä, sekä pätevän lääketieteellisen avun ulkopuolella tapahtuvissa synnytyksissä edelleen tänä päivänä, dystokia edustaa vakavaa uhkaa sekä äidin, että lapsen terveydelle ja jopa hengelle.

Radius, pehmytkudosjäänteitä ja käden luita. Kuva: Tiina Väre

Synnytyskomplikaatioista johtuneen kuoleman määrittäminen arkeologisissa tapauksissa ei silti yleensä ole yksinkertaista tai järkevääkään. Ensinnäkin on esitetty, että arkeologisessa kontekstissa äitiyskuoleman uskottava selittäminen sen tuloksena vaatisi, että täysiaikainen vauva löytyisi epämuodostuneen lantion sisältä. Tyttöjen lantioiden epämuodostumat eivät etenkään menneisyyden kaupunkiyhteisöissä, joissa luita mutiloiva riisitauti riivasi varjoisien kujien nälkiintyneitä lapsia, toki olleet kovinkaan epätavallinen vaiva. Myöhemmällä iällä ne lisäsivät merkittävästi synnytyskuolleisuutta. Tässä tapauksessa moisesta ei silti löydetty viitteitä, vaikka myös vakavien virhetarjontatapausten on arkeologisissakin yhteyksissä osoitettu johtaneen äidin kuolemaan. Monissa menneisyyden dystokiatapauksissa äidin henki kuitenkin lisäksi priorisoitiin tulevan lapsen edelle. Hänen pelastamisekseen oli tavanomaista poistaa sikiö synnytyskanavasta raaoinkin menetelmin – esimerkiksi paloittelemalla synnytyksen edistymistä estävä ruumiinosa eli useimmiten kallo.

Sikiön koko ohjasikin löydökseen liittyvää tulkintaa dystokiasta kohti arkkusyntymätapauksen (postmortem fetal extrusion, coffin birth) mahdollisuutta. Sillä tarkoitetaan joko sikiön osittaista tai täydellistä passiivista työntymistä ulos äidin ruumiista tämän raskauden aikaan ajoittuvan (mutta ei välttämättä siihen liittyvän) kuoleman jälkeen. Ulostyöntyminen tapahtuu mätänemiskaasujen muodostuksen seurauksena muutamien vuorokausien sisällä kuolemasta. Vaikka arkkusyntymä on erittäin harvinainen ilmiö, on tapauksia raportoitu niin oikeuslääketieteellisissä kuin arkeologissa julkaisuissa ja niissä sikiöt ovat kooltaan ja kehitysasteeltaan tavallisesti merkittävän ennenaikaisia.

On todennäköistä, että äidin ruumiin muumioituminen esti arkkusyntymäilmiön toteutumisen kokonaisuudessaan. Sikiöstähän ulos oli puristunut ainoastaan päälaki. Tutkimamme vainajat kuuluivat maamme harvalukuiseen aateliin. Etenkään heidän keskuudessaan pitkät, edes kuukausien pituiset ruumiinvalvojaiset eivät olleet epätavallisia ja säilytys kylmissä, vetoisissa olosuhteissa olisi esimerkiksi voinut keskeyttää mätänemisen ja myös ilmiön taustalla vaikuttaneen kaasunmuodostuksen muutamien päivien sisällä kuolemasta. Lisäksi antibakteeristen kasvinosien ja muutoksia hillitsevien tekstiilien käyttäminen tai edes jäänteiden varsinainen kajoavalaatuinen palsamoiminen muumioitumisen syynä ei ole poissuljettu vaihtoehto. Toistaiseksi tutkimukset näiden menetelmien käytön laajuuden todentamiseksi ovat kuitenkin kesken.

 

Ilmakuva nykyisellään puiden kätkemästä kukkulasta, jolle kappeli aikanaan pystytettiin. Kuva: Pentti Törmä

Raportti tutkimuksesta julkaistiin viime kesänä ja se on luettavissa ilmaiseksi englannin kielisenä.


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s